Johtaja – ole nainen

separator

En pidä sanasta ämmä. Siinä on melko ikävä kaiku. Ämmät ovat hankalia, nalkuttavia ja vaativia. Kun ämmät eivät juoruile, he tekevät muita ärsyttävän ämmämäisiä asioita. Ennen kaikkea ämmät eivät ole äijiä, jotka taas ovat niitä hyviä tyyppejä. Toki naisista ja naiseudesta voidaan puhua myös kauniimmilla termeillä. Jotenkin kuitenkin nämä ”naiselliset” sanat ovat sellaista pehmo-hattara-höttöä: lakattuja kynsiä, muotiblogeja ja laihdutuskuureja. Näihinkin on melko vaikea samaistua. Varsinkin, jos sellaiset sanat mennään liittämään johtamiseen, miehisyyden ja maskuliinisuuden mahtipontiseen maailmaan!

Luin, tai tarkemmin sanottuna kuuntelin, Alf Rehnin kirjoittaman kirjan Johtajuuden ristiriita. Se oli kyllä ajatuksia herättävää kuunneltavaa. Välillä pääsi myös spontaani nauru, mikä on melko harvinaista kyseistä genreä tutkittaessa. Kirjassaan Rehn esittää seuraavan väitteen: Johtajuus on naisellista. Naisellista! Siis sitä pehmo-hattara-höttöä. Aika rohkea väite mieheltä, joka sekä toimii aiheesta professorina että kouluttaa monia tosi elämän johtajia. Joista edelleen suuri osa on miehiä. Miten ihmeessä johtajuus voisi olla naisellista?!

Työurani aikana minulla on ollut mahdollisuus nähdä todella monenlaisia johtajia ja todella monenlaista johtajuutta. Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt kaksi hyvin erilaista henkilöä. Kaksi hyvin erilaista johtajaa. Joita yhdisti se, että molemmat olivat miehiä. Eivät siis mitään naisjohtajia, vaan kunnon suomalaisia miehiä. Toinen heistä oli herkkä. Ei sellainen kyynelehdin-vuolaasti-ja-kaipaan-lohdutusta -tyyppi. Vaan herkkä tunnistamaan muiden fiiliksiä ja herkkä välittämään niistä. Hän kuunteli. Rohkaisi, uskoi ja antoi vastuuta. Hän piristi meitä pienillä muistamisilla ja jopa halasi. Huh, kuulostaa melko naiselliselta! Tämä toinen taas oli ensimmäisen vastakohta: todellinen miesten mies, äijien äijä. Kylmäpäinen riskinottaja. Vakuuttava ja vaikutusvaltainen. Rohkea ja itsenäinen johtaja, joka uskalsi haastaa kenet tahansa, milloin tahansa. Minkä hän myös teki. Hänkin luotti, mutta lähinnä itseensä. Kuuntelikin. Yleensä omaa ääntään. Tunteet taas, niistä ei hänen mukaansa ollut töissä kuin haittaa. Poikkeuksena tietenkin pelko (tai kuten hän sen tulkitsi, kunnioitus), joka kohdistui häneen itseensä.

En toki väitä tai kuvittele, etteikö noiden kahden ääripään välissä olisi melko paljon tilaa. Esimerkissä kuitenkin kiteytyy hyvä johtaminen konkreettisella ja hieman provosoivallakin tavalla. Hyvä johtajuus on välittämistä. Kuuntelemista ja kannustamista. Hyvä johtajuus on sitä, että astuu itse sivuun ja antaa jonkun muun loistaa. Se on muiden huomioon ottamista. Sydäntä ja tunnetta. Hyvä johtajuus on naisellista.

Allekirjoitan Rehnin väitteen naisellisesta johtajuudesta. Tässä siis haaste kaikille miesjohtajille: Ole kunnon suomalainen suoraselkäinen mies ja ala johtaa kuin nainen!